”He tiesivät mistä olin tullut” – tarina tukiryhmän merkityksestä

omillasiivillaNäin vuoden alussa on aika kurkistaa YAD:n Helsingin tukiystävätoiminnan kuulumisiin. Tukiystävätoiminta juontaa juurensa vuoteen 1999, jolloin se sai alkunsa huumeettomuuteen pyrkiville nuorille huumeidenkäyttäjille suunnatun tukiystäväprojektin muodossa. Nykyään tukiystävätoiminta on vakinaistettu. Toiminnan ensisijaisena tarkoituksena on luoda ja ylläpitää sosiaalista turvaverkkoa syrjäytymisvaarassa ja kuntoutumisvaiheessa olevien päihdeongelmaisten tukemiseksi. Tavoitteena on edistää raitista elämäntapaa, tukea kuivilla pysymistä, ehkäistä retkahduksia ja auttaa yhteiskuntaan sopeutumisessa.

Toiminta tarjoaa päihteetöntä tekemistä, yhdessäoloa, elämyksiä ja keskusteluja ryhmässä. Vertaistuella on myös suuri merkitys raittiina pysymisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kannalta. Kulttuuri- ja harraste-elämysten rinnalla toteutetaan ryhmäkeskusteluja ja ryhmätoiminnan menetelmiä, joilla vahvistetaan ryhmäläisten itsetuntoa, elämänhallintaa ja sosiaalisia taitoja.

Mutta pidemmittä jaaritteluitta, annetaan erään tuettavan nuoren naisen kertoa kuinka hän on kokenut tukiryhmän merkityksen taipaleellaan:

”Tulin Yadin toimintaan mukaan 2012. Olin ollut tuolloin raittiina 3 kk. Päihteiden käyttämisen seurauksena elämäni oli ajautunut siihen pisteeseen, että olin eristäytynyt yhteiskunnasta täysin. Ystävyyssuhteeni mitä minulla oli jäljellä liittyivät kaikki entiseen huumeiden sekaiseen elämään. Ainoaksi vaihtoehdoksi minulle jäi irrottautua täysin tuosta maailmasta, jotta pystyin itse löytämään uuden elämäntavan.

Tuolloin olin erittäin arka ja täynnä pelkoa. Niissä pelonsekaisissa tunteissa uusien ystävyyssuhteiden luominen tuntui mahdottamalta. Yadin porukka otti minut erittäin hyvin vastaan. He tiesivät mistä olin tullut. Minun ei tarvinnut selitellä mitään. Sain vain olla ja istua hiljaa niin kauan kuin minun tarvitsi. Ryhmän ilmapiiri oli erittäin kannustava ja hyväksyvä. Yadin toiminnan ansiosta pääsin kokeilemaan erilaisia harrastuksia ja mukavia asioita yhdessä porukan kanssa. Tekeminen yhdessä tuntui tärkeältä ja toiminnan kautta minun oli helpompi rentoutua porukassa. Tunsin yhteenkuuluvuutta, iloa ja sain ystäviä ketkä eivät käytä päihteitä. Sitouduin toimintaan täysin. Jokaisen tapaamiskerran jälkeen tutustuin uusiin ystäviini enemmän ja avauduin omasta kuorestani lisää. Kasvoin sosiaalisemmaksi pikkuhiljaa mikä auttoi minua toiminnan ulkopuolisessa elämässä. Aloin vapautua entisen elämäni kahleista.

sitaatti_tukiryhmaRyhmän vaikutus ja tuki on ollut korvaamaton tähän päivään asti. Tänä päivänä olen raitis ja haluan olla. Edelleen olen ryhmässä mukana. Ryhmässä voin puhua mistä vain. Se elämä mitä elin tuntuu kaukaiselta. Olen palautunut yhteiskuntaan ja saanut rohkeutta perustaa oman yrityksen. Vapautunut elämään elämää, enkä pelkäämään sitä. Ryhmä on uskonut ja kannustanut minua elämässä eteenpäin silloin kun olen itse ollut siihen kyvytön. Yadin toiminnalla on iso osa siihen että saan elää tänä päivänä elämisen arvoista elämää.”

Tukiryhmän arvokkaan toiminnan ovat mahdollistaneet Helsingin kaupungin Sosiaaliviraston avustus ja valtakunnallisen YAD ry:n tuki. Vuoden 2016 rahoitus on kuitenkin katkolla. Toivottavasti päättäjät ymmärtävät tämänkaltaisen pitkään jatkuneen tukitoiminnan merkityksen.

– Annukka Blom-Ruohisto, tukiystävätoiminnan koordinaattori, YAD ry

 

Mitä olen oppinut huumekuntoutujien tukiystävänä

tukiystavatToimin vapaaehtoisena YAD ry:n tukiystävätoiminnassa. Tukiystävätoiminta on päihdekuntoutujille suunnattua kuntouttavaa toimintaa, johon sisältyy mm. yhdessäoloa, harrastamista, elämyksiä ja keskusteluja ryhmässä. Tavoitteena on luoda huumeettomia ihmissuhteita ja tarjota tukea päihteettömään elämään tekemisen ja yhdessäolon kautta. Olen ollut toiminnassa mukana usean vuoden ajan. Mitä olen oppinut tukiystävänä?

1. Keskustelen päihdeasiantuntijan kanssa. Päihteiden käyttäjät ovat päihdeasiantuntijoita parhaasta päästä. Hyvin todennäköisesti he tietävät ”perusammattilaista”, saatikka sitten minua enemmän huumeista, niiden vaikutuksista ja riskeistä. Valistamalla asioista, jotka toinen jo tietää, menettää vain kunnioituksen → Kyselen ennemmin kuin kerron.

2. “Mutta ne haittavaikutukset ja riskit” -argumentti. Huumeiden käyttäjä tietää miten tuhoaa itseään ja elämäänsä. Järkipuhe huumeiden riskeistä ei auta. Kyse ei ole järjen asiasta. Kokemukseni pohjalta huumeiden käyttäjät ovat älykkäitä ja tunneherkkiä ihmisiä, jotka ovat usein kokeneet voimakkaan henkisen ja usein myös fyysisen hylkäämisen elämässään. Huumeiden käyttö on vastakohta itsensä rakastamiselle, vaikka käyttämisen taustalla olisi ollut alunperin syy suojella itseään tavalla tai toisella. Todennäköisesti huumeiden käyttäjä kokee jo syvää syyllisyyttä ja itseinhoa, jolloin lisäsyyllistämiseni huumeiden käytön haitoista puhumalla ei ole tarpeen. → Autan käyttäjää näkemään, ettei kaikkea ole menetetty, vaikka siltä tuntuisi. Tulevaisuudessa on muitakin vaihtoehtoja, kuin huumeriippuvuus ‒ mikäli hän itse niin haluaa valita.

3. Miten auttaa huumeriippuvaista uskomaan, että lopettaminen on mahdollista? Jos huumeiden käyttäjä haluaa lopettaa, hän on todennäköisesti yrittänyt lopettamista aikaisemminkin monta kertaa. Tukihenkilön tai ammattilaisen kertomus, että huumeiden käytön voi lopettaa, ei välttämättä luo huumeidenkäyttäjälle  lisäuskoa lopettamisen onnistumiseen, sillä harvoin kertojalla on omaa kokemusta huumeriippuvaisena olemisesta. Sen sijaan uskottavin todiste lopettamisen onnistumisesta on ihminen, joka on kokenut saman elämäntilanteen ja päässyt irti aineista. → Ohjaan vertaistuen piiriin. Erityisen paljon tuettavat kertovat saaneensa tätä uskoa Nimettömistä Narkomaaneista.

4. Itsetuhon ja itseinhon selättäminen. Huumekuntoutuja saattaa inhota itseään syvästi, eikä osaa olla tunteidensa kanssa ilman niiden manipulointia päihteillä. Häntä on todennäköisesti kohdeltu pahasti kaltoin, viimeistään huumemaailmassa. → Näytän huumekuntoutujalle, että hän on rakkauden arvoinen, tahdon hänelle vain parasta ja arvostan häntä. Teen selväksi, että hän ansaitsee rakkaudellista kohtelua kaikilta muiltakin ‒  ja aivan ensimmäisenä itseltään. Hyvä kysymys on, että “mikä olisi rakkaudellisin teko, jonka voisit itsellesi (tässä tilanteessa, valintapaikassa yms.) tehdä?” Tämä kysymys suuntaa ajattelun pois itsetuhoisuudesta, uusille raiteille.

5. Katse tulevaisuuteen. Alkuvaiheessa huumekuntoutuja ei yleensä pysty näkemään tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Hänen voi olla vaikea edes ajatella, että hän olisi vielä kymmenen vuoden päästä elossa. → Ohjaan häntä näkemään eteenpäin ja rakentamaan mielikuvissa valoisia, miellyttäviä asioita tulevaisuuteen. Usein katseen suuntaaminen tulevaisuuteen tapahtuu pienin askelin. Olemme esimerkiksi suunnitelleet syyskuussa joulukuun pikkujouluja, tehneet tavoitetähti- ja unelmakartta -harjoituksia jne. Unelmointiin kannustava ilmapiiri on meillä tärkeä, sillä selkeät unelmat ja tavoitteet toimivat valintatilanteissa suunnannäyttäjinä ja voimavarana kohdattaessa “raittiuden roiskeita”.

 – YAD ry:n tukiystävä

Lisätietoa YAD ry:n tukitoiminnasta löydät täältä.

Hidasteita matkan varrella

Paluu yhteiskuntaan ja ”normaalin” ihmisen arkeen ei ole ollut itsellänikään helppoa. Olen siis entinen huumeidenkäyttäjä, nisti, narkomaani, veturi, doubbaaja tai miksi sitten haluatkaan minua kutsua entisen elämäntapani johdosta. Vaikeuksia, tai itse niitä kutsun hidasteiksi, on ollut monia. Niin työpaikkojen suhteen, isänä olemisessa lapsilleni tai muissa vastaavissa. Mutta tässä kirjoituksessa kerron niinkin arkisesta asiasta kuin ajokortti ja siitä kuinka virastossa asioidessa oikeuksistaan täytyy pitää kiinni.

Raitistuessani, toisin sanoen puhtaaksi tultuani, ajokortin takaisin saaminen tuntui oleelliselta asialta. Työpaikan saaminen helpottuisi  ja eihän mies ole mies jos ei korttia omista. Menneisyys ja teot, jotka johtivat ajokortin menettämiseen, ovat siis taakse mennyttä elämää.  Mutta vaikuttavat toki tähänkin päivään.

Päätöksen tehtyäni suuntasin kohti poliisiasemaa. Poliisiasemalle astuttuani kyselemään kortin saatavuutta takaisin, sisälläni rupesi nousemaan ahdistus pintaan. Mitä jos vanhoja asioita on vielä selvittämättä? Joudunko pidätetyksi? Kysymyksiä nousi pintaan, koska ennenkin oli käynyt näin, vuosien takaisia juttuja otettiin esille tuon tuosta. Puolentoista tunnin aikana ehti jos jonkinlaisia ajatuksia tulvia mieleeni, jopa sekin, että poistuisin paikalta vähin äänin. Kuitenkin jokin sai minut soittamaan kaverilleni ja pyysin tukea. Hyvät neuvot kalliit piti paikkansa tässäkin asiassa, joten päätin jäädä loppuun asti. Tuskallisen odottelun jälkeen vuoroni koitti ja pääsin virkailijan puheille esittämään asiani. Hieman tietojani tarkastettuaan alkoi päivittely: ”Voi kamala mitä tekstiä”, ”Eihän sinun päihdeongelmaa ole selvitetty” jne… No päivittelyn, huokausten ja ihmettelyjen jälkeen sain ajan asiaa hoitavalle poliisille.

Tämä poliisimies tunsi minut entuudestaan ja mainitsi minun käyneen ennenkin huutelemassa korttiani takaisin. Ja mainitsipa vielä, että olin ollut tilastotutkimuksessakin mukana. Tutkimuksessa, jossa kartoitettiin kuinka moni päihteiden käyttäjä oikeasti pääsee irti huumemaailmasta. Olin siitä joukosta ainut jolle näin oli käynyt, mikä entisestään kasvatti halukkuuttani jatkaa päihteettömänä. Asioita siinä kertailtiin ja poliisi luetteli rikosrekisteriäni ja vaiheita elämästäni, mikä oli jokseenkin ahdistavaa. No se on ollut elämääni ja siitä olen kovan hinnan maksanut. Taustani huomioon ottaen poliisi määräsi minut puolen vuoden seurantaan, jonka aikana kävisin antamassa virtsaseuloja ja puhaltelemassa pilliin viikottain. Lisäksi tulisi ottaa kahdet virallisemmat maksa- ja virtsakokeet laboratoriossa. Tämän jälkeen saisin korttini takaisin. Mutta seuranta kokonaisuudessaan jatkuisi vielä kortin saamisen jälkeenkin, joskin harvemmin. Minähän tein työtä käskettyä ja kävin antamassa seuloja ja puhaltelemassa pilliin niin kuin oli sovittu.

Puoli vuotta meni suhteellisen nopeasti käydessäni A-klinikan toimipisteellä antamassa seuloja keskustellen työntekijän ja lääkärin kanssa asioistani. Lääkärin antaessa loppulausunnon päihteettömyyteni pitämisestä oli into piukassa. Siltä istumalta soitin poliisilaitokselle varatakseni aikaa samaiselle poliisille, joka asiaani hoiti. Nainen vastasi ja esitteli itsensä. Minä tein perässä samoin ja esitin asiani. Hetken tietojani tutkittuaan alkoi taas hirveä päivittely, huokailu ja että minun tulisi selvittää päihdeongelmani! Ennen sitä ajokortin takaisin saaminen olisi mahdotonta eli ”hoidahan poika asiasi ensin kuntoon”. Ja siinä lomassa hän alkoi terapoida ja neuvoa. No, juuri tätähän olin soittamassa. Lääkärin lausunto kädessäni selitin, että olen hoitanut asiat niin kuin pitää. Nainen mutisi: ”vai niin, no, itse asiassa soitit vaihteeseen. Puhelusi on käännetty tänne koska soittamaasi numeroon ei vastattu ja en minä tällaisia asioita hoida.” ”No miksi sitten rupesit asiaksesi hoitamaan”, kysyin. ”Soita tähän kyseisen poliisin sihteerin numeroon: xx-xxxxxxx.” Soitin sihteerille saadakseni aikaa. Melkein täsmälleen sama ruljanssi alkoi, päivittelyä ja huokailua.

Pyynnöistä ja kyselyistä huolimatta en saanut aikaa asioitani aiemmin hoitaneelle poliisille. Minut ohjattiin menemään poliisilaitoksen palvelupisteelle viemään lääkärinlausunto. Siinä sitten jälleen odottelin puolitoista tuntia, että sain viedä yhden paperin luukulle. Esitin asiani ja kerroin, että puhelimessa minut on ohjattu tänne vaikka minun pitäisi saada aika poliisille joka lupia myöntää. Ja mainitsin tällekin virkailijalle, että näin minun oltiin käskettyä toimia. ”Vai niin”, tulee tyly vastaus. ”Anna se lääkärin lausunto, otan siitä kopion”. Kopion saatuaan, hän antaa alkuperäisen lausunnon minulle ja käskee poistumaan. Siis mitä??!! Enkö nyt saisikaan aikaa sille poliisille tai korttiani takaisin? Mitä tämä nyt oli? ”Et sinä tästä mitään korttia saa takaisin, tule puolen vuoden päästä uudestaan kun olet saanut uuden lääkärinlausunnon päihteettömyydestäsi.” Yritin asiallisesti kysyä, pyytää neuvoa tai ylipäätään saada kunnollista asiakaspalvelua, vaikka tunteeni kävivätkin kuumina. Mutta virkailija otti entistä tylymmän linjan ja käski minun välittömästi poistua paikalta. Tiesin entuudestaan, ettei asioita hoideta huutamalla ja räyhäämällä. Se ei ainakaan tilannetta parantaisi, joten poistuin paikalta tappion nielleenä.

Ulkona soitin A-klinikan toimipisteelle omalle työntekijälleni ja selitin tilanteen. Minusta tuntui, että minua oli vedätetty ja että kohtelu virkailijoiden puolelta oli sitä tasoa kuin olisin ollut pelkkää paskaa. Hänenkin mielestään tilanne kuulosti oudolta ja epäilyttävältä. Tultiin siihen lopputulokseen, että hän ottaa asian hoitoon ja soittaa viran puolesta poliisille ja kysyy asiaa vielä häneltä. Jo samana iltapäivänä minulle tuli puhelu: ”sinun pitäisi saada aika tänne ajokorttisi takaisin saamiseksi?” No niinpä, sitähän olin yrittänyt koko päivän, mutta turhaan. Kerroin todella huonosta asiakaspalvelusta kyseiselle soittajalle ja siitä, kuinka minua kohdeltiin kuin ilmaa. Hieman närkästynyt ääni vastasi, että ylihuomiseksi olisi peruutusaika, pääsisinkö siihen? ”No todellakin pääsen”. Ihmettelin samalla hänen närkästynyttä äänensävyä. Puhelun loputtua tajusin naisen olleen sama sihteeri, joka ei minun kanssani suostunut aikaisemmin asialliseen keskusteluun. Ainakin palaute meni oikeaan osoitteeseen!

Vihdoin päästyäni asiaa hoitavan poliisin luo juttelimme niitä näitä politiikasta ja maailman menosta. Hän kohteli minua kuin ihmistä ja jopa kehuikin, että olin hoitanut asiani järjestykseen ja tehnyt niin kuin oli asia sovittu. Hänellekin mainitsin, että tähän pisteeseen pääsy ei ollut ihan yksinkertaista. Siinä vielä kertailtiin pelisääntöjä, jonka jälkeen poliisi tokaisi: ”käy ajamassa inssi, niin saat sen kortin takaisin.” Jiihaa, ei kirjallisia, ei koko ajokoulua uusiksi, mitä olin jo ehtinyt epäillä, koska korttini oli ollut poliisin huomassa useita vuosia. Vain inssi!

Nyt on siis inssit ajettu ja kortti on lompakossa, missä saa luvan säilyä koko loppuelämäni, sillä tällaiseen prosessiin en koskaan enää halua. Omista oikeuksista joutuu siis pitämään kiinni ja sietää sekin, että joskus sinua ei kohdella ihmisenä vaan tuomitaan täysin menneisyytesi takia. Lehmän hermoja se joskus vaatii, mutta maltti on valttia! Ihminen pystyy muuttumaan ja tekemään elämässä suuria käänteitä. Kukaan meistä ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Merkitystä on vain sillä mitä me tehdään juuri nyt,
tänään.

– Tero, vapaaehtoinen ja YAD:ssa työllistetty –