Kaliseva kalenteri

Lääkkeistä moni saa avun ja usein ne ovat myös välttämättömiä hoidon kannalta. Mahdolliset haittavaikutukset on hyvä tiedostaa, ja oikea hoitotasapaino on tärkeää, sillä osa reseptilääkkeistä voi aiheuttaa riippuvuutta siinä missä huumeetkin. Määrättyjä lääkkeitä ei tule jättää ottamatta, eikä annostusta muuttaa omatoimisesti – lääkkeisiin liittyvistä huolista kannattaa jutella aina hoitavan lääkärin kanssa. Tässä yhden nuoren kokemus siitä, miten myös sairauden hoitoon määrätyt ja tarvitut lääkkeet voivat aiheuttaa riippuvuutta.

Istun apteekin odotuspenkillä, ja vuoronumerot vaihtuvat tuskallisen hitaasti. Minua oksettaa, pyörryttää, ja tärisen. Olen kylmän hien peitossa, enkä ole nukkunut kahteen vuorokauteen.

Mukava viikonloppureissuni Tampereelle on muuttunut yhdeksi elämäni kamalimmista kokemuksista muutaman pillerin takia. En nyt puhu suoranaisesti huumeista. Olen vain unohtanut dosettini kotiin yöpöydän kulmalle.

Minua on lääkitty duloksetiinilla, ketiapiinilla, monilla bentsodiatsepiineilla, ja serotoniinin takaisinoton salpaajilla 15-vuotiaasta lähtien, kokeillen useimpia lääkkeitä eri lääkärien alaisuudessa. Tällä hetkellä dosetistani löytyy kolmea eri lääkettä päivittäin, ja neljättä otan tarvittaessa. Masennuslääke, tasaajalääke, unilääke, ja satunnainen rauhoittava paniikkiin kellottavat päiväni.

Lähes kaikkien minullekin määrättyjen mielialalääkkeiden käyttöohjeessa lukee: Ei saa käyttää alle 18-vuotiailla potilailla. Kuitenkin nuorille ja lapsille määrätään jatkuvasti lääkkeitä, joiden haittavaikutuksista löytyy mm. veritulppa, sydänoireet, itsetuhoisuuden lisääntyminen, ja jopa äkkikuolema.

Psykiatriselle osastolle saavuttaessa käydään verikokeissa ja huumeseuloissa. Siellä vaaditaan täyttä pidättäytymistä huumeista ja alkoholista. Ymmärrettävää. Mieltä ei voi hoitaa, jos se on muiden aineiden vaikutusten alaisena. Sitten mieleeni tulee eräs potilas, joka tuupertui lääkityksensä vahvuuden takia monta kertaa päivässä. Toinen, joka lihoi 25 kiloa puolessa vuodessa psykoosilääkkeidensä takia. Itse näen harhoja ensimmäistä ja ainoaa kertaa elämässäni, kun minulla aloitetaan serotoniinin takaisinotonsalpaaja Seronil, masennuslääke. Kaikki me olemme alaikäisiä. Melkein kaikilla osaston nuorilla myös aloitetaan unilääke, sillä sairaalan valot sammuvat kymmeneltä, ja suurin osa nuorista valvoisi muualla pidempään. Yöhoitajia on vain yksi, ja kaikkien halutaan nukkuvan. Nykyään en saa unta ollenkaan ilman ketiapiinia, vaikka nukuin normaalisti ennen lääkitystä.

Kun resurssit mielenterveyshoitoon loppuvat, lääkärit lääkitsevät potilaat hiljaisiksi. Ilmiötä valvotaan enemmän nuorisopsykiatrian puolella, mutta kun ihminen täyttää 18, lääkkeiden määrääminen räjähtää lähes poikkeuksetta. Lääkäreissä on eroja, mutta kokemukseni mukaan aikuispuolelle sattuu useammin lääkemyönteisiä lääkäreitä. Aikuisosastot ovat aina täynnä, ja niille on kuukausien jono. Hoitajilla on aikaa keskustella ehkä kerran päivässä, mutta lääkekuppeja ilmaantuu pöydälle aamusta iltaan. Rauhoittavia, piristäviä, tasaavia, mielialaa nostattavia, psykoosista herättäviä, unilääkkeitä. Ihmiset kulkevat sairaalan käytävillä himmennein silmin.

Vieroitusoireista ei silti juuri puhuta. On yleistä tietoa, että bentsodiatsepiinipohjaiset lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta, ja niitä jopa pelätään. Markkinoille tulee kuitenkin koko ajan uusia mielialalääkitystä, joita ei ole tutkittu niin pitkään, että pitkäaikaisvaikutuksista oltaisiin tietoisia.

Vieroitusoireet, kuten oksentelu, tärinä, ripuli, unettomuus, sähköiskujen tuntu aivoissa ja jopa koomaan vaipuminen lasketaan omaksi taudikseen. Syndroomat aiheuttavat myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä, itsemurha-ajatuksia, tunne-elämän kaventumista ja liikenneonnettomuuksia. Ihminen ei välttämättä edes ymmärrä, mikä häntä vaivaa, ja lääkkeidenlopettamiskokemus voi olla vuosien taistelu, johon ei olisi voimavaroja.

Niin kauan, kun emme puhu aiheesta avoimesti, liian moni kärsii lääkeriippuvuudesta, pelkää olevansa yksin ja häpeää puhua asiasta. Minä olen yksi heistä, ja asia on minusta tärkeä.

Kun oma vuoronumeroni vilahtaa apteekin taululle, hoipertelen kalpeana tuoliin. Käytän viimeiset rahani lääkkeisiin, sillä kela ei korvaa niitä kuin silloin, kun ne ovat loppu. Otan kaikki ottamatta jääneet lääkkeet kerralla heti apteekin ovella, ja häpeän itseäni. Kun istun torin laidalla ja katselen poikaystäväni huolestuneita kasvoja, tunnen syvää vihaa sitä lääkäriä kohtaan, joka alun perin määräsi minulle lääkkeitä. Olen kuitenkin kiitollinen, sillä ilman lääkkeitä, en olisi selvinnyt 20-vuotiaaksi.

– Nainen, 20

Yksin en jaksaisi – avun hakemisen ja saamisen vaikeus

Ystäväni hakeutui hoitoon. Hänen mielenterveytensä on ollut kovalla koetuksella jo jonkin aikaa ja hän oli ajautunut tilanteeseen, jossa seinä tuli yksinkertaisesti vastaan. Päätös avun hakemisesta ei kuitenkaan syntynyt ilman voimakasta rohkaisua ja kädestä pitäen taluttamista. Kynnys hakea apua omiin mielenterveys- tai päihdeongelmiin on usein todella korkealla. Siihen liittyy häpeän, pettymyksen, pettämisen ja hoidon epäonnistumisen pelon tunteita. Ystävälläni kuuluivat kuvioon myös päihteet, mutta avun akuutti tarve oli enemmän mielenterveyspuolella.

Mielenterveystoimisto neuvoi viemään ystäväni sairaalan päivystykseen. Siellä hän kertasi tilanteensa ensin kahdelle eri hoitajalle. Hoitajista toinen neuvoi tulemaan seuraavana päivänä uudestaan, kun psykiatrinen hoitaja olisi paikalla. Halusimme kuitenkin jonottaa vielä lääkärille. Lääkäri kirjoitti reseptin jo ennen kuin ystäväni oli edes kertonut koko tilanteensa ja jälleen ohjeena oli tulla seuraavana päivänä tapaamaan psykiatrista hoitajaa. Eli hänkin pyrki väistämään itsetuhoisen, itkuisen ja totaalisen lopussa olevan ihmisen arvioinnin seuraavaan päivään. En suostunut tähän, vaan vaadin ystävälleni psykiatrisen arvioinnin tekemistä. Se ei järjestynyt, mutta lääkäri otti hänet kuitenkin osastolle.

osastollaYstäväni oli sairaalan osastolla lopulta yhdeksän päivää. Osastolla ei ollut juurikaan psykiatrista osaamista, mutta hoitajat kuuntelivat ja keskustelivat ystäväni kanssa paljon. Tämä auttoi häntä selkeästi jaksamaan ja hän kiittelikin vuolaasti hoitajia. Hänen olotilansa ei kuitenkaan parantunut osastolla olon aikana ja hänellä alkoi olla vahvempia itsetuhoisia ajatuksia. Hän ei kokenut saavansa hoitoa.

Lopulta ystäväni pääsi psykiatriseen sairaalaan. Minä tuuletin mielessäni. Ajattelin, että nyt hän saisi juuri sitä hoitoa, mitä toipuakseen tarvitsee. Tällä kertaa lääkärit osasivat asiansa, mutta heitä ei päässyt tapaamaan suinkaan joka päivä. Hoitajat taas istuivat lukkojen takana ja keskusteluapua heiltä ei juuri saanut, ei edes pyydettäessä (tämä tapahtui useina päivinä). Ylipäänsä kaikkeen oli vastauksena ”Odota” ja odottaminen oli usein turhaa. Hoitaja ei koskaan palannut asiaan. Useina päivinä ulkoilun virkaa ajoi kymmenen minuutin kävely kanttiiniin, koska hoitajia ei huvittanut tai heillä ei ollut ulkoiluvaatteita. Toiminnallisia ryhmiä oli joinain päivinä, mutta ei suinkaan jatkuvasti ja ne korvattiin usein vartin kävelyllä. Pidempiä ulkokävelyjä ystäväni muistaa hoitonsa aikana tapahtuneen kahdesti. Salille ystäväni kuitenkin pääsi lähes päivittäin. Toisin sanoen, hoito oli sisätiloihin lukittuna olemista ja eri lääkkeiden kokeilemista.

Psykiatrisella osastolla vierähti liki kuukausi ja tämän jälkeen ystäväni pääsi tuettuun asumisyksikköön ja avopalveluihin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä, mutta hoitoketju tähän pisteeseen on ollut käsittämättömän hidas, tehoton ja kaikkea muuta kuin luottamusta herättävä.

Tätä matkaa vierellä kulkeneena minulle heräsi liuta kysymyksiä. Kun ihminen on ylittänyt näkymättömän, mutta korkean, kivuliaan ja todellisen kynnyksen päättää hakea apua, miten hän jaksaa sen käytännössä tehdä? Jollen olisi ollut sairaalan päivystyksessä mukana, olisi ystäväni taatusti jättänyt leikin kesken ennen kuin edes pääsi tapaamaan lääkäriä tai jos olisi jotenkin jaksanut/pystynyt odottamaan lääkäriin asti, niin olisi silti joutunut palamaan kadulle ja tuntenut tulleensa torjutuksi. Seuraava avunhakuyritys olisi tuskin ihan heti tapahtunut. Tai se olisi ollut soitto 112:een.

pelottaaMiksi ihmeessä selkeä mielenterveyspotilas joutuu makaamaan sairaalan osastolla yhdeksän päivää? Eikö häntä todellakaan saa nopeammin psykiatriseen, jossa hänen hoidon tarpeensa olisi voinut arvioida nopeammin ja paremmin?

Ja kun hän viimein pääsi psykiatriseen ”hoitoon”, niin herää kysymys, että kenen vuoksi hoitajat ovat siellä töissä, jos eivät potilaiden? Jos potilas pyytää saada keskustella, niin luulisi, että juuri psykiatrisen osaston hoitajat ymmärtävät sen tärkeyden. Usein ahdistuksen parhaita purkukeinoja ovat oman pahan olon sanoittaminen toiselle ihmiselle ja ulkoilu. Molemmat tuntuivat tehdyn mahdottomiksi psykiatrisessa hoidossa.

Minua pelottaa. Jos joskus joudun hakemaan apua mielenterveys- tai päihdeongelmiin, niin toivottavasti mukanani kulkee ihminen, joka pitää minut kasassa niin kauan, että saan minulle kuuluvaa hoitoa. Yksin en välttämättä jaksaisi sitä tehdä.

– Janne Paananen, toiminnanjohtaja, YAD –

PS. Tämä on luonnollisesti vain yksittäinen tapaus. Matkan varrella olen soittanut useille ystävääni auttaneille hoitajille ja lääkäreille. Monet heistä tekevät työtä sydämellä ja ammattitaidolla ja olivat kiitollisia siitä, että saivat kuulla lisätietoja potilaasta. Ja loppujen lopuksihan ystäväni pääsi samalta reissulta osastolle, eikä hänen tarvinnut palata kadulle painimaan yksin ongelmiensa kanssa. Harvalle, liian harvalle, taitaa käydä edes näin hyvin.

Onko sinulla kokemuksia avun hakemisesta päihde- tai mielenterveysongelmiin? Oletko kohdannut samanmoisia haasteita tai oletko kokenut saaneesi hyvää hoitoa?