Etsi nisti!

YAD:n Jyväskylän paikallisosasto järjesti Keski-Suomen päivään 18.4. Etsi nisti! -tempauksen. Tuossa tempauksessa eri tavoilla pukeutuneita vapaaehtoisia kulki Jyväskylän keskustassa ”etsi nisti”-kyltin kanssa ja ihmisten tuli arvuutella kuka heistä oli narkomaani. Vapaaehtoisissa oli siististi pukuun pukeutuneita ja hieman ränsistyneemmissä kamppeissa kulkevaa, oli hippiä ja ”tavista”. Monennäköisiä nuoria.

Vapaaehtoisia lähestyi useampikin ihminen, joka ilmoitti itse olevansa nisti, huumeiden käyttäjä, narkomaani. Yksi hyvin tavallisen oloinen nainen lähestyi jopa hieman vihamielisesti todeten, että ”tämä on loukkaavaa häntä ja hänen käyttöään kohtaan”.

yad puu2Juuri tästä olikin kysymys. Tempauksella haluttiin nostaa esiin yhtä YAD:n keskeistä ajatusta: narkomaanikin on ihminen ja ansaitsee ihmisarvoisen ja tasapuolisen kohtelun. Niin yhteiskunnalta kuin meiltä ihmisiltäkin.

Kaikkia huumeiden käyttäjiä ei tule leimata narkomaaneiksi. Saman logiikan mukaan jokainen alkoholin käyttäjä on alkoholisti. Yhtälailla kuin on alkoholin kohtuukäyttäjiä, on ihmisiä, jotka käyttävät huumeita hallitusti. Näillä kohtuukäyttäjillä huumeiden käyttäminen ei välttämättä vaikuta heidän työntekoon, parisuhteeseen tai opiskeluihin.

Paitsi, että vaikuttaahan se aina jollain tasolla. Tieto huumeiden käyttämisen laittomuudesta aiheuttaa melko varmasti jonkinlaisia jännitteitä elämään. Mutta tämä riski täytynee ottaa, mikäli toimii yhteiskunnan sääntöjen vastaisesti.

Huumeiden käyttäjiä on hyvin monenlaisia. Osa käyttää miedompia, osa vahvempia aineita, jotkut kaikkea sekaisin. Osa kokeilee muutaman kerran ja jättää asian siihen, toiset jatkavat pidemmälle. Näistä pidemmälle jatkavista jotkut onnistuvat tasapainoilemaan siten, että huumeet eivät juuri heidän peruselämäänsä horjuta. Ja sitten on se porukka, joka päätyy narkomaaneiksi. Ihmisiksi, joille käytöstä tulee elämää hallitseva tekijä.

Huumeiden käyttäminen ei yleensä näy ihmisestä päällepäin. Olitpa hippi, rasta, kalju, hoppari tai hevari, tai mitä vain ulkonäöltäsi, niin se ei tarkoita automaattisesti huumeiden käyttöä. Suurin osa huumeiden käyttäjistä on ihan normaalin näköisiä ihmisiä. Kadulla vastaan tullessa emme ajattelisi heitä käyttäjinä. Narkomaanien kohdalla tilanne voi olla jo hieman toinen. Aivan kuin alkoholistienkin kohdalla. Pitkällinen addiktio yleensä jättää jäljet.

Ehkäisevällä puolella työskennellessä miettii, että mitä näille eri vaiheessa oleville ihmisille voisi tarjota. Luonnollisesti se, joka ei edes kokeile, ei voi päätyä ongelmiin aineiden kanssa (ainakaan omakohtaisiin). Tämä ei ole lainkaan pöllömpi vaihtoehto, suosittelen. Elämässä on niin paljon monenlaisia vaihtoehtoja ja polkuja, että miksi hakeutua arveluttavalle maaperälle.

Muutaman kerran kokeilijoille toivoisi, että heillä olisi riittävästi tietoa, jotteivat he heti ensimmäiseksi kokeilisi täysin ventovierasta ainetta täysin ventovieraiden ihmisten kanssa. Että ne ensimmäiset kokeilut olisivat ympäristöltään turvallisia. Sitten se kohtuukäyttönsä hallitseva porukka. Onko heille mitään tarjottavissa? Apua siinä vaiheessa jos he alkavat lipsua? Miten tätä lipsumista voisi ehkäistä?

Narkomaaneiksi päätyvien kohdalla ensisijainen asia on luonnollisesti aineiden käytön hallintaan saaminen ja lopettaminen. Tämä on korjaavan työn asioita, hoitopaikkojen, psykologien, sosiaalityöntekijöiden. Mutta päästyään kuiville tarvitsee narkomaani taas ehkäisevää työtä. Miten ehkäistään repsahduksia? Hoitopaikkojen interventiojaksoilla, tukihenkilöillä- ja ryhmillä, vertaistuella, mielekkäällä tekemisellä selvässä porukassa. Siinäkin kakussa on pieni palanen tällaisen ehkäisevän huumetyön järjestön hyppysissä.

Ehkäisevä työkin pitää kohdentaa eri ryhmille. Niin ikäryhmille, alakulttuureille kuin käyttötapojen mukaan jaotelluille ryhmille. Siinä onkin haastetta meille kaikille ehkäisevää työtä tekeville.

Samalla muistetaan, että ei tuomita vaan pyritään ymmärtämään ja tarjoamaan juuri sitä apua, tukea tai ennaltaehkäisyä, jota HÄN tarvitsee. Ja ei leimata kaikkia huumeiden käyttäjiä narkomaaneiksi.

– Janne Paananen, vs. toiminnanjohtaja, YAD –

PS. Bloggasin aihetta sivuten reilu vuosi sitten Street Teamin blogissa. Jos kiinnostaa, niin käy tsekkaamassa.

http://yadstreetteam.wordpress.com/2012/04/05/narkomaanikin-on-ihminen/

 

Ottaisitko narkomaanileiman otsaan?

leimasin_ulkonaNarkomaanileiman saaminen on nyt entistäkin helpompaa, ainakin jos pistäydyt YAD ry:n infopisteellä tämän kesän festareilla. YAD nimittäin leimaa festarikävijöitä konkreettisesti ja kirjaimellisesti narkomaanileimalla. Otsan sijaan leiman saa toki myös käteen tai muuhun (mielellään näkyvillä olevaan) kehon osaan.

Leimaustempauksen tarkoituksena on herättää tunteita, ajatuksia ja toivon mukaan myös keskustelua siitä, miltä tuntuu, kun on leimattu narkomaaniksi. Entä jos leima ei kuluisikaan pois, vaan sitä joutuisi kantamaan lopun ikäänsä? (Ei huolta, YAD ei käytä tatuointimustetta.) Ympäristön leimaavat asenteet voivat vaikeuttaa käyttäjän taistelua kohti ”normaalia” elämää. Näitä asenteita YAD haluaa ravistella. So come to our festaripiste and shake the world with us!

narkomaanileima_kadet

Infopisteellä saat tietenkin myös ajankohtaista tietoa huumeista, sekä mahdollisuuden keskustella huumeidenkäytöstä festarityöntekijöidemme kanssa. Kaikki infopisteellä ”huumetestin” (= huumeiden käyttöön liittyvä pohdinta valmiiden kysymyskorttien avulla) tehneet saavat matkaansa KESÄKUMIN tai KORVATULPAT.

yad_25_logo

Tänä kesänä YAD:n festarityöntekijät tunnistaa parhaiten paidasta, jota koristaa teksti YAD 25 YEARS Youth Against Drugs – Rockin’ Since 1988. YAD on siis taivaltanut läpi kasarit, ysärit ja milleniumit säilyttäen kolmivuotiaan uteliaisuuden, 15-vuotiaan kapinallisuuden ja 25-vuotiaan itsenäisen järjenkäytön. WE ROCK!

 

Teretulemast siis järisyttävän järjestömme tykö – alla päivitetty lista, josta voit tsekata, miltä festeiltä meidän infopisteen bongaa.

festarilista-2

 

P.S. Festareita odotellessa käy vastaamassa HUUMEET FESTAREILLA -kyselyyn (vastausaika 1.6‒1.9.2013). Kyselyyn vastanneiden kesken arvotaan huikean hieno CANON IXUS 240HS -digikamera sekä lukuisia ylläripalkintoja!

– SaaraM, järjestötiedottaja YAD –

Ystäväni käyttävät huumeita!?!

Tänä vuonna olen oppinut huumeista ja huumeidenkäyttäjistä enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Vielä vuosi sitten suhtauduin todella paljon jyrkemmin huumeisiin ja samalla niiden käyttäjiin. Syytin heitä ja pidin heitä melkoisena pohjasakkana. Käyttäjät olivat mielestäni vaarallisia rikollisia, joilla ei ole tunteita. Vihasin huumeita niin sydänjuuriani myöten.

Nyt olen kuitenkin ”tutustunut uudestaan” vanhaan ystävääni. Olemme olleet yläasteelta asti ystäviä, välillä olemme nähneet enemmän ja väillä vähemmän. On kulunut myös vuosia, että emme ole pitäneet toisiimme yhteyttä ollenkaan. Kuitenkin olemme samalla tienneet, että ystäviä olemme silti, vaikka joka päivä (tai edes kuukausi) emme näekään.

Tänä vuonna olen siis alkanut taas pitämään yhteyttä tuohon samaiseen ystävääni. Kuulin jo joku vuosi sitten, että hän on ottanut elämäänsä huumeet. Tunsin hänet jo entuudestaan, joten en pitänyt häntä niin vaarallisena ja tunteettomana kuin muita käyttäjiä. Uskoin, että hän on erikoistapaus ja muut maailman huumeidenkäyttäjät olivat tuon rankan yleistykseni kaltaisia.

Oli vaikea tutustua häneen ja etenkin hänen elämäntyyliinsä uudestaan. Minä, huumeidenvihaaja, pääsin etuoikeutetusti huumeidenkäyttäjien inside -porukkaan. Minuun luotettiin, koska ystäväni luotti minuun. ”Huumeringissä” oli myös muutama muu nuoruuden aikainen kaverini. Kaikkea minulle ei kuitenkaan kerrottu ja ymmärrän sen täysin. Sain kuulla parhaita pätkiä näiden narkomaanien käyttöhistoriasta ja tällä tavalla he (ehkä tiedostamattaan) yrittivät manipuloida minua ja vaikuttaa arvoihini ja asenteisiini. Minä kuitenkin näin jotain, mille käyttäjät olivat sokeutuneet. Näin selvästi, miten negatiivisesti heidän Elämänsä Rakkaus oli vaikuttanut heihin: masentuneisuutta, muistihäiriöitä, unihäiriöitä, flegmaattisuutta, valehtelua, välinpitämättömyyttä ja syrjäytymistä. He näkivät kannabiksen vain hyvänä, auttavana ja loistavana luonnontuotteena, joka auttoi niiiiiiiin monissa ongelmissa.

Mainitsin kannabiksen heidän Elämänsä Rakkautena, koska sillä tavoin he siihen aineeseen suhtautuivat. Mikään tai kukaan ei päässyt heidän ja kannabiksen väliin. He uskoivat kannabiksesta pelkästään hyvää eivätkä ymmärtäneet tai suostuneet uskomaan mitään huonoa siitä. Jopa siinäkin vaiheessa kun yksi ringin jäsenistä alkoi sekoilemaan ja joutui lopulta katkolle ja mielenterveysosastolle psykoosin takia. He eivät tässäkään tilanteessa syyttäneet huumeita vaan kaveriaan: ”Noh, Jussi on Jussi” (*nimi muutettu*). Ei heillä tullut mieleen sanoa, että ”Noh, huumeet on huumeita”.

Vuoden aikana suhtautumiseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on muuttunut. Narkomaanit ja satunnaiset käyttäjät ovat ihmisiä siinä missä minäkin. Tällä hetkellä ajattelen, että jokainen on riippuvainen jostain. Toiset jäävät koukkuun kahviin, tupakkaan, alkoholiin, sokeriin, nettiin tai esimerkiksi pelaamiseen ja toiset huumeisiin. Mutta ei tämä ”pahe” tee heistä yhtään huonompia ihmisiä. Mutta sivustaseuraajana voin sanoa, että ainakin nämä käyttäjä -ystäväiseni eivät tunnu tietävän ystävyydestä enää paljoakaan. Huumeista on tullut heidän arvoasteikon numero 1. Tällä käytöksellä he loukkaavat toisiaan ja huumeettomia läheisiään toistuvasti. Mutta olen huomannut samaa käytöstä myös itsessäni: olen riippuvainen tupakasta. Pikkusisarukseni eivät tiedä, että poltan enkä haluakkaan heidän tietävän. Joudun kuitenkin jonkunlaiseen paniikkiin kun sisarukseni soittavat, että ovat tulossa kylään. ”Mun on pakko käyä tupakilla eka, en ehi käyä jos ne tulee nyt, haisen sitte ihan tupakille, pitäskö mun sanoa, että oon kipiä??” Monesti olen kohteliaasti ohittanut vanhempieni lapsenvahtipyyntöjä vain ja ainoastaan siksi, että en voisi polttaa lapsia vahtiessa. En voi kun todeta: syytön heittäköön ekan kiven.

Täytyy vielä mainita minun ja ystävieni välisestä suhteesta yksi asia. He tietävät, että en halua käyttää enkä aio käyttää. He eivät ole tähän päivään mennessä kertaakaan edes tarjonneet minulle. He eivät käytä minun nähteni. He myös ainakin pyrkivät olla puhumatta minun kuullen käyttöön liittyvistä asioista. He siis kunnioittavat päätöstäni olla huumeeton. He eivät ole kertaakaan saarnanneet mulle huumeiden ihanuudesta (paitsi ohimennen tarinoidessaan ja jutustellessaan, mutta siis henkilökohtaista saarnaa en ole saanut). Joten olenpa minäkin kunnioittanut heitä: he tietävät suhtautumiseni, mutta en muistuta siitä heille joka kerta. Minäkään en saarnaa heille huumeettomuuden ihanuudesta. Uskon, että jos he haluavat kuulla kantani asioihin, he kysyvät sitä minulta. Jos he haluavat tietää faktoja huumeista, he kysyvät sitä minulta. Toimin YAD:n Street Teamissa ja saatan jakaa heille materiaalia siinä missä muillekin. Facebookissa saatan jakaa huumeisiin liittyviä uutisia, mutta tein sitä jo ennen heidän tapaamistaan.

Olen miettinyt, että onko käytökseni kuitenkaan oikein? Tavallaan annan heille vahvistusta heidän uskoihin: huumeet on ihan ok. Se on mulle (entiselle huumeidenVIHAAJALLE) niin ok juttu, että ei mua haittaa heidän käyttö ja voin olla saman katon alla kuin he. Pitäisikö mun sittenkin saarnata heille vähän enemmän? Tuoda asenteeni enemmän julki? Kertoa heille, että vaikka välitän heistä, en kuitenkaan välitä huumeista? Vai pitäisikö minun kunnioittaa heitä takaisin? Millä tavalla minun edes pitäisi kunnioittaa? Onko nykyinen käytökseni edes kunnioitusta? Olisipa olemassa joku kaikkitietävä kaiffari, jolta voisin saada vastauksen kysymyksiini! Siitä olen kuitenkin varma (ja ylpeä), että en suhtaudu heidän käyttöönsä niin suvaitsevaisesti kuin jotkut muut kavereistani (jopa laittoman suvaitsevaisesti).

– vapaaehtoinen, YAD Street Team –

Hidasteita matkan varrella

Paluu yhteiskuntaan ja ”normaalin” ihmisen arkeen ei ole ollut itsellänikään helppoa. Olen siis entinen huumeidenkäyttäjä, nisti, narkomaani, veturi, doubbaaja tai miksi sitten haluatkaan minua kutsua entisen elämäntapani johdosta. Vaikeuksia, tai itse niitä kutsun hidasteiksi, on ollut monia. Niin työpaikkojen suhteen, isänä olemisessa lapsilleni tai muissa vastaavissa. Mutta tässä kirjoituksessa kerron niinkin arkisesta asiasta kuin ajokortti ja siitä kuinka virastossa asioidessa oikeuksistaan täytyy pitää kiinni.

Raitistuessani, toisin sanoen puhtaaksi tultuani, ajokortin takaisin saaminen tuntui oleelliselta asialta. Työpaikan saaminen helpottuisi  ja eihän mies ole mies jos ei korttia omista. Menneisyys ja teot, jotka johtivat ajokortin menettämiseen, ovat siis taakse mennyttä elämää.  Mutta vaikuttavat toki tähänkin päivään.

Päätöksen tehtyäni suuntasin kohti poliisiasemaa. Poliisiasemalle astuttuani kyselemään kortin saatavuutta takaisin, sisälläni rupesi nousemaan ahdistus pintaan. Mitä jos vanhoja asioita on vielä selvittämättä? Joudunko pidätetyksi? Kysymyksiä nousi pintaan, koska ennenkin oli käynyt näin, vuosien takaisia juttuja otettiin esille tuon tuosta. Puolentoista tunnin aikana ehti jos jonkinlaisia ajatuksia tulvia mieleeni, jopa sekin, että poistuisin paikalta vähin äänin. Kuitenkin jokin sai minut soittamaan kaverilleni ja pyysin tukea. Hyvät neuvot kalliit piti paikkansa tässäkin asiassa, joten päätin jäädä loppuun asti. Tuskallisen odottelun jälkeen vuoroni koitti ja pääsin virkailijan puheille esittämään asiani. Hieman tietojani tarkastettuaan alkoi päivittely: ”Voi kamala mitä tekstiä”, ”Eihän sinun päihdeongelmaa ole selvitetty” jne… No päivittelyn, huokausten ja ihmettelyjen jälkeen sain ajan asiaa hoitavalle poliisille.

Tämä poliisimies tunsi minut entuudestaan ja mainitsi minun käyneen ennenkin huutelemassa korttiani takaisin. Ja mainitsipa vielä, että olin ollut tilastotutkimuksessakin mukana. Tutkimuksessa, jossa kartoitettiin kuinka moni päihteiden käyttäjä oikeasti pääsee irti huumemaailmasta. Olin siitä joukosta ainut jolle näin oli käynyt, mikä entisestään kasvatti halukkuuttani jatkaa päihteettömänä. Asioita siinä kertailtiin ja poliisi luetteli rikosrekisteriäni ja vaiheita elämästäni, mikä oli jokseenkin ahdistavaa. No se on ollut elämääni ja siitä olen kovan hinnan maksanut. Taustani huomioon ottaen poliisi määräsi minut puolen vuoden seurantaan, jonka aikana kävisin antamassa virtsaseuloja ja puhaltelemassa pilliin viikottain. Lisäksi tulisi ottaa kahdet virallisemmat maksa- ja virtsakokeet laboratoriossa. Tämän jälkeen saisin korttini takaisin. Mutta seuranta kokonaisuudessaan jatkuisi vielä kortin saamisen jälkeenkin, joskin harvemmin. Minähän tein työtä käskettyä ja kävin antamassa seuloja ja puhaltelemassa pilliin niin kuin oli sovittu.

Puoli vuotta meni suhteellisen nopeasti käydessäni A-klinikan toimipisteellä antamassa seuloja keskustellen työntekijän ja lääkärin kanssa asioistani. Lääkärin antaessa loppulausunnon päihteettömyyteni pitämisestä oli into piukassa. Siltä istumalta soitin poliisilaitokselle varatakseni aikaa samaiselle poliisille, joka asiaani hoiti. Nainen vastasi ja esitteli itsensä. Minä tein perässä samoin ja esitin asiani. Hetken tietojani tutkittuaan alkoi taas hirveä päivittely, huokailu ja että minun tulisi selvittää päihdeongelmani! Ennen sitä ajokortin takaisin saaminen olisi mahdotonta eli ”hoidahan poika asiasi ensin kuntoon”. Ja siinä lomassa hän alkoi terapoida ja neuvoa. No, juuri tätähän olin soittamassa. Lääkärin lausunto kädessäni selitin, että olen hoitanut asiat niin kuin pitää. Nainen mutisi: ”vai niin, no, itse asiassa soitit vaihteeseen. Puhelusi on käännetty tänne koska soittamaasi numeroon ei vastattu ja en minä tällaisia asioita hoida.” ”No miksi sitten rupesit asiaksesi hoitamaan”, kysyin. ”Soita tähän kyseisen poliisin sihteerin numeroon: xx-xxxxxxx.” Soitin sihteerille saadakseni aikaa. Melkein täsmälleen sama ruljanssi alkoi, päivittelyä ja huokailua.

Pyynnöistä ja kyselyistä huolimatta en saanut aikaa asioitani aiemmin hoitaneelle poliisille. Minut ohjattiin menemään poliisilaitoksen palvelupisteelle viemään lääkärinlausunto. Siinä sitten jälleen odottelin puolitoista tuntia, että sain viedä yhden paperin luukulle. Esitin asiani ja kerroin, että puhelimessa minut on ohjattu tänne vaikka minun pitäisi saada aika poliisille joka lupia myöntää. Ja mainitsin tällekin virkailijalle, että näin minun oltiin käskettyä toimia. ”Vai niin”, tulee tyly vastaus. ”Anna se lääkärin lausunto, otan siitä kopion”. Kopion saatuaan, hän antaa alkuperäisen lausunnon minulle ja käskee poistumaan. Siis mitä??!! Enkö nyt saisikaan aikaa sille poliisille tai korttiani takaisin? Mitä tämä nyt oli? ”Et sinä tästä mitään korttia saa takaisin, tule puolen vuoden päästä uudestaan kun olet saanut uuden lääkärinlausunnon päihteettömyydestäsi.” Yritin asiallisesti kysyä, pyytää neuvoa tai ylipäätään saada kunnollista asiakaspalvelua, vaikka tunteeni kävivätkin kuumina. Mutta virkailija otti entistä tylymmän linjan ja käski minun välittömästi poistua paikalta. Tiesin entuudestaan, ettei asioita hoideta huutamalla ja räyhäämällä. Se ei ainakaan tilannetta parantaisi, joten poistuin paikalta tappion nielleenä.

Ulkona soitin A-klinikan toimipisteelle omalle työntekijälleni ja selitin tilanteen. Minusta tuntui, että minua oli vedätetty ja että kohtelu virkailijoiden puolelta oli sitä tasoa kuin olisin ollut pelkkää paskaa. Hänenkin mielestään tilanne kuulosti oudolta ja epäilyttävältä. Tultiin siihen lopputulokseen, että hän ottaa asian hoitoon ja soittaa viran puolesta poliisille ja kysyy asiaa vielä häneltä. Jo samana iltapäivänä minulle tuli puhelu: ”sinun pitäisi saada aika tänne ajokorttisi takaisin saamiseksi?” No niinpä, sitähän olin yrittänyt koko päivän, mutta turhaan. Kerroin todella huonosta asiakaspalvelusta kyseiselle soittajalle ja siitä, kuinka minua kohdeltiin kuin ilmaa. Hieman närkästynyt ääni vastasi, että ylihuomiseksi olisi peruutusaika, pääsisinkö siihen? ”No todellakin pääsen”. Ihmettelin samalla hänen närkästynyttä äänensävyä. Puhelun loputtua tajusin naisen olleen sama sihteeri, joka ei minun kanssani suostunut aikaisemmin asialliseen keskusteluun. Ainakin palaute meni oikeaan osoitteeseen!

Vihdoin päästyäni asiaa hoitavan poliisin luo juttelimme niitä näitä politiikasta ja maailman menosta. Hän kohteli minua kuin ihmistä ja jopa kehuikin, että olin hoitanut asiani järjestykseen ja tehnyt niin kuin oli asia sovittu. Hänellekin mainitsin, että tähän pisteeseen pääsy ei ollut ihan yksinkertaista. Siinä vielä kertailtiin pelisääntöjä, jonka jälkeen poliisi tokaisi: ”käy ajamassa inssi, niin saat sen kortin takaisin.” Jiihaa, ei kirjallisia, ei koko ajokoulua uusiksi, mitä olin jo ehtinyt epäillä, koska korttini oli ollut poliisin huomassa useita vuosia. Vain inssi!

Nyt on siis inssit ajettu ja kortti on lompakossa, missä saa luvan säilyä koko loppuelämäni, sillä tällaiseen prosessiin en koskaan enää halua. Omista oikeuksista joutuu siis pitämään kiinni ja sietää sekin, että joskus sinua ei kohdella ihmisenä vaan tuomitaan täysin menneisyytesi takia. Lehmän hermoja se joskus vaatii, mutta maltti on valttia! Ihminen pystyy muuttumaan ja tekemään elämässä suuria käänteitä. Kukaan meistä ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Merkitystä on vain sillä mitä me tehdään juuri nyt,
tänään.

– Tero, vapaaehtoinen ja YAD:ssa työllistetty –