Kaikilla ei ole samat mahdollisuudet, mutta kaikilla on mahdollisuus

Ensimmäinen huostaanotto kolmevuotiaana. Koko lapsuusikä laitoskierrettä erilaisissa lastensuojelun palveluissa. Välillä hyviä työntekijöitä, välillä huonompia. Elämän aikuiset ja osoitteet vaihtuvat. Biologisesta vanhemmasta on kova huoli, mutta kukaan ei auta. Silloin kun huoli on kovimmillaan, ei vanhempaa saa edes tavata, liian isot riskit. Omaa paikkaa ei tunnu löytyvän mistään, ja torjutuksi tulemisen tunne on arkipäivää. Lopulta tuntuu, ettei kannata enää yrittää.

Laitoskierteen rinnalle tulevat rikokset ja päihteet. Jännitys peittää alleen ahdistuksen edes hetkeksi. Yhteinen salaisuus hitsaa porukkaa yhteen, elämänmittainen ulkopuolisuuden tunne tuntuu päättyneen. Päihteiden ja rikollisuuden tuoma yhteisö näyttää kuitenkin pian myös ruman puolensa. Tapaturmia, pahoinpitelyitä, huonoja valintoja ja syvenevää ahdistusta. Tuomiot vaihtuvat ehdollisesta ehdottomaksi ja vankilan jälkeen odottaa kodittomuus. Toisaalta vankeusaikana väläytellään ensimmäistä kertaa myös mahdollisuuksia toisenlaisesta elämästä, sillä vankilan sosiaalityöntekijä tarjoaa mahdollisuutta päihdehoitoon. Katkoyrityksiä on takana jo aikaisemmin, mutta vanhoissa kuvioissa on vaikea pitää kiinni päihteettömyydestä muutamia viikkoja kauempaa. Nyt tilanne on kuitenkin uusi, ja sosiaalityöntekijän osoittama luottamus tuntuu hyvältä. Uusi alku voi sittenkin olla mahdollinen.

Tuomion jälkeen uusi kotikunta lupaa jatkaa vankilassa aloitettua päihdehoitoa. Maksusitoumus irtoaa kuukaudeksi. Neljässä viikossa ehtii juuri tottua vankilan ulkopuoliseen elämään, mutta yli kymmenen vuoden mittaista päihdekierrettä sillä ei selätetä. Pitkän anelun jälkeen irtoaa vielä toinen kuukausi, tämän jälkeen on tarkoitus pärjätä omillaan. Tämä ei ole ainoa kuva ongelmien kasaantumisesta, mutta tämä on yksi.

Kaikilla ei ole samat mahdollisuudet, mutta kaikilla on mahdollisuus

On täysin naiivi ajatus, että kaikilla olisi Suomessa samat mahdollisuudet elämässä. Se, että muutamat kouluttamattomien ja moniongelmaisten kotien kasvatit onnistuvat lopulta elämässään menestymään ei tarkoita, etteivätkö tilastot ja tutkimukset sukupolvien ketjuista ja marginalisaation periytymisestä pitäisi paikkaansa. Kyse ei ole pelkästään aineellisista resursseista. Ajatus ja kokemukset siitä, mikä elämässä on mahdollista, on myös periytyvää ja kasvuympäristöstä opittua. Ei ole mahdotonta, että näistä huolimatta lapsi tai nuori lähtee aktiivisesti pyrkimään kohti toisenlaista tulevaisuuden näkemystä. Sen sijaan on täysin kohtuutonta odottaa, että hän tekisi sen yksin.

Nuoret ja nuoret aikuiset, jotka elävät päivittäin päihde- ja mielenterveysongelmien, asunnottomuuden, koulupudokkuuden, työttömyyden ja monien muiden arkipäivän haasteiden kanssa eivät kaipaa mitään tsemppiaforismeja ja voimalauseita arkeensa. He kaipaavat ihmisiä, joita kiinnostaa, jotka eivät heti luovuta ja jotka eivät pomputa tiskiltä toiselle siinä toivossa, että jota kuta toista kiinnostaisi. Ihmistä, joka osaa katsoa sen verran omasta laatikostaan ulos, että huomaa esitellä myös ne vaihtoehdot, joista nuori ei ymmärtänyt kysyä.

Haastatellessani graduani varten kokemusasiantuntijatoiminnassa mukana olevia nuoria päihdetoipujia, huomasin heidän varsin erilaisissa tarinoissaan yhden yhdistävän piirteen. Kaikkien heidän elämässään oli toipumisen katalyyttina ollut joku henkilö, joka uskoi heihin ja heidän mahdollisuuksiinsa vielä silloinkin, kun he eivät itse enää jaksaneet. Tämä on tärkeä muistutus kaikille haastavassa elämäntilanteessa olevien kanssa työskenteleville. On ymmärrettävää, että elämässään jatkuvia vastoinkäymisiä, epäonnistumisia ja torjumisia kokenut nuori kadottaa jossain kohtaa uskonsa tulevaisuuteen. Nuoren kanssa työskentelevän henkilön ei ole kuitenkaan syytä ottaa tätä toivottomuutta itsestään selvyytenä. Muutosmotivaatio ei ole sisäsyntyinen tila, vaan vuorovaikutuksen synnyttämä ilmiö, jota voi joko ruokkia tai lannistaa. Uskomalla nuoren mahdollisuuksiin voi työntekijä parantaa ainakin kahden henkilön motivaatiota: asiakkaan ja omaansa.

Tällä viikolla vietetään ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Tällä viikolla, kuten kaikilla muillakin, meidän nuorten kanssa työskentelevillä on tärkeä tehtävä olla mukana mahdollistamassa muutoksia. Mennyttä emme voi muuttaa, mutta meillä kaikilla nuorten arjessa työskentelevillä on etuoikeus olla avainpaikalla osana paremman huomisen rakentamista.

– Petra Karinen, ehkäisevän huumetyön suunnittelija, YAD ry

 

Ihmistyön tärkein kysymys?

Minä en tiedä päihdetyöstä paljoakaan. Päihdepoliitikasta vielä vähemmän. Minulla ei ole kokemusasiantuntijuuden tuomaa ymmärrystä asioista. Päihdekeskustelu on niin moniäänistä ja moniarvoista, etten meinaa pysyä kärryillä. Vahvasti olen vain sitä mieltä, että ihmisyys, inhimillisyys ja eettisyys ovat omista arvoistani tärkeimmät. Ja niiden pohjalta koetan rakentaa omaa päihdetyön ammatti-identiteettiäni. Kaikki muu on vielä vailla tarkkoja äärirajoja.

Ja tässä olen. Töissä ehkäisevässä päihdetyössä. Minä, nuori vanha nuorisotyöläinen.

Edellisessä työssäni (kunnallinen nuorisotyö) suurin oppini oli 16-vuotiaan vinkki: ”Nuorilta kannattaa kysyä; mitä kuuluu?”

Suurimmasta opistani seurannut suurin oivallukseni oli, että tärkeintä on kuunnella vastaus tuohon kysymykseen ja reagoida siihen. Kysyä lisää. Sillä jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi, kohdatuksi. Hyvin- tai pahoinvointi ei näy aina päällepäin.

Elina Salminen oli pukenut oivallukseni runoksi Kesken-sivullaan.

elina salminen kesken

 

Työssä YAD:lla on hienoa se, että saan kohdata upeita ihmisiä päivittäin, sekä kasvotusten että verkon välityksellä. Oppia työstä, elämästä ja itsestäni. Pysyä kiinni ajassa ja ilmiöissä nuorten mukana, saada tietoa päihdetyön huippuammattilaisilta ja ymmärrystä asioista kokemusasiantuntijoilta.

Erään entisen huumeidenkäyttäjän kanssa elämää pohtiessani tulin kysyneeksi:

”Mitä sanoisit nyt itsellesi, sille nuorelle tyypille joka olit silloin, ennen kuin aloit käyttämään päihteitä?”

”No… varmaan että puhu jollekin.”

Jäin pohtimaan. Kysyikö Sinulta kukaan. ”Mitä kuuluu? Miten voit?”

Ja jos kysyi, kuunteliko vastauksen? Kysyikö lisää? Kohtasiko oikeasti?

Jäin pohtimaan. Kun teemme ihmisten kanssa töitä, on sitten kyse minkä ikäisistä tai missä elämäntilanteessa tahansa olevista ihmisistä, ennaltaehkäisevästä tai korjaavasta työstä tai palveluohjauksesta ja onpa oma roolimme, orientaatiomme tai tulokulmamme auttamiseen tai hyvinvoinnin edistämiseen mikä tahansa, onko tärkeintä kysyä: ”Mitä kuuluu? Miten voit?” Mahdollistaako se jotain enemmän kuin kysymättä jättäminen?

Hyvinvointi ja onnellisuus ovat yksilöllisiä tunne- ja kokemusasioita, joita kukaan muu ei loppujen lopuksi voi puolestamme määrittää (vaikka yhteiskunta eli me kaikki sitä jostain syystä yritämme). Onnellisuuden ja hyvän elämän kriteerit muotoutuvat omien arvojemme ja kokemustemme pohjalle, eikä se, mikä minulle on hyvää elämää, ole sitä välttämättä Sinulle. Jos muistaisimme useammin kysyä, kuunnella ja kohdata toisiamme hyvinvoinnin näkökulmasta, lisääntyisikövätkö hyvinvointi ja onnellisuus?

Kunhan tässä tuumailen.

Voi hyvin,
– Anne Hämäläinen, verkkovapaaehtoistyön suunnittelija, YAD Street Team –

P.S. Milloin olet kysynyt viimeksi itseltäsi, miten voit? Ja oletko kuunnellut vastauksen?